Kun ketteryydestä tuli pettymys

Ajankohtaista Kirjoittanut:
Ensimmäinen “ketterä” projektini toteutui ennen konsulttiuraani ja se oli monilta osin menestystarina – uudet järjestelmät otettiin onnistuneesti käyttöön, loppukäyttäjät koulutettiin ajoissa ja tavoitteet saavutettiin budjetin puitteissa. Jokin asia projektissa jäi kuitenkin mietityttämään. Se oli epämääräinen tunne, jota oli vaikea nimetä tai pukea sanoiksi. Kun tunnetta penkoi tarpeeksi pitkään, tajusin olevani pettynyt.
Pyöräilijän tie maaliin on täynnä kuoppia ja pilviä

Ensimmäinen “ketterä” projektini toteutui ennen konsulttiuraani ja se oli monilta osin menestystarina – uudet järjestelmät otettiin käyttöön suunnitelman mukaisesti, loppukäyttäjät koulutettiin ja perehdytettiin ajoissa ja tavoitteet saavutettiin projektille myönnetyn budjetin puitteissa. Vanhat, kalliit ja hankalasti ylläpidettävät järjestelmät oli ajettu alas ja korvattu valmisohjelmistoilla. Alkukankeuksista ja pienestä aikataulun venymisestä huolimatta sekä projektitiimi että loppukäyttäjät olivat lopputulemaan tyytyväisiä. Tuoteomistajan ja myöhemmin myös projektipäällikön roolissa oli helppo hymyillä ja vilpittömästi kiitellä upeaa tiimiä hyvästä työstä.

Jokin asia projektissa jäi kuitenkin mietityttämään. Se oli epämääräinen tunne, jota oli vaikea nimetä tai pukea sanoiksi, mutta joka oli läsnä kaikista hienoista onnistumisista huolimatta. Se kulki mukana ohjausryhmän kokouksissa, projektitiimin viikkopalavereissa ja lopulta myös projektin loppumisen kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun tunnetta ja sen syitä penkoi tarpeeksi pitkään, tajusin yllättäen olevani pettynyt. Pettymys kohdistui ennen kaikkea ketteryyteen, tuohon paljon kehuttuun ja hehkutettuun, jopa kulttimaineessa olevaan menetelmään, joka hopealuodin lailla ratkaisee kaikki vesiputousmallin haasteet, varmistaa onnistuneen lopputuloksen ja tekee projektitiimin autuaaksi.

Projektissamme oli oppikirjan mukaisessa käytössä melkein kaikki scrumin seremoniat: oli tuoteomistajaa ja scrum masteria, backlogia ja backlogin jalostusta, dailyjä ja demoja. Teimme yhdessä sprinttisuunnittelua ja katselmoimme lopputuloksia sprintin päätteeksi. Kuvittelimme olevamme ketteryyden ytimessä, koska meillähän oli käytössä juuri oikeat työkalut ja menetelmät, seremoniat ja rituaalit. Oli hienoa olla tuoteomistajan roolissa ja mukana tekemässä trendikästä agilea, vihdoinkin.

Miksi siis olin pettynyt ketteryyteen? Miksi se ei ollutkaan vastaus kaikkiin projektinhallinnallisiin kysymyksiin? Pettymyksen taustalla olleet syyt alkoivat valjeta vasta, kun otin ensimmäisiä haparoivia askeleitani konsulttina ja konsulttifirmassa toimivana projektipäällikkönä. Jo työhaastattelussa minulta kysyttiin, olinko tehnyt aidosti ketterää projektia vai ”ketterää” projektia ja hetken pohdittuani totesin tehneeni luultavasti jälkimmäistä. Sain lempeän hyväksyviä nyökkäyksiä ja toteamuksen, että se on varsin yleistä ja yleensä aika tiedostamatonta.

On mahdotonta nimetä vain yhtä syytä, joka teki projektistamme ketterän vain nimellisesti, mutta yritän tiivistää sen yhteen lauseeseen: Teimme ketterästi, mutta emme olleet ketteriä. Projektin laajuus, hinnoittelu ja jopa sprinttien sisältö oli ennalta päätetty ja muutoksille oli jätetty hyvin vähän tilaa. Olimme tehneet vesiputousmaisesti koko lopputuloksen kattavan suunnitelman, jonka pilkoimme sprintteihin ja hukutimme seremonioihin. Toteutimme aiemmassa vaiheessa tehtyä suunnitelmaa millintarkasti ja tarkalla pieteetillä. Ennalta määrätyltä polulta oli vaikea poiketa, vaikka projektin edetessä ymmärrys kasvoi ja monia asioita olisi ehkä kannattanut tehdä toisin.

Ennen kaikkea meiltä puuttui yksi scrumin tärkeimmistä tapahtumista eli retro. Projektin aikana emme kertaakaan pysähtyneet miettimään, mikä toimi, mikä ei, tai mitä voitaisiin tehdä huomenna toisin. Emme osanneet antaa palautetta toisillemme emmekä kyseenalaistaneet tekemisen merkityksellisyyttä tai sen tuottamaa lisäarvoa. Meillähän oli virtaviivainen suunnitelma ja selkeä valmiiksi mietitty kokonaisuus, jota nyt rakensimme trendikkäästi ketterin menetelmin. Uskoimme hyvään ennakkosuunnitteluun ja raudanlujaan projektinhallintaan.

Mitä kaikkea olisimme voineet tehdä toisin? Entä mitä on aito ketteryys ja miten se eroaa vesiputousmallista? Siitä lisää blogisarjan seuraavassa osassa.